Brändöskär

Kesän 2013 reissulla pakenimme Småskärin sääskiä lyhyen matkan kohti pohjoista, Brändöskäriin.

Sisäänajo mereltä Brändöskäriin kulkee kapeaa väylää rannan suuntaisen ketunlenkin kautta; reitti kulkee kuvassa näkyvien vihreiden lateraalimerkkien ja rannan välistä! Reitillä on myös linjataulut, joita satamakirjan mukaan kannattaa noudattaa tarkasti.

Brändöskär on yksi kauneimmista Luleån saarista ja sen tuntuivat tietävän muutkin veneilijät, sillä laituri oli lähes koko ajan täynnä. Tähänkin saareen pääsee vesibussilla Luleåsta ja saarella on yksi kunnan vuokramökki.

Tälläkin saarella on pitkä kalastushistoria ja saaren kappeli valmistui 1774, eli viitisenkymmentä vuotta Småskärin kappelia myöhemmin. Sekä Småsäkrin että Brändöskärin kappelit ovat edelleen käytössä ja jumalanpalveluksia pidetään muutaman kerran kesässä.

Liekö kalastajat aikoinaan mitään pappien latinankielisistä jumalanpalveluksista ymmärtäneet, mutta ainakin nykyinen uustuotantoa oleva alttaritaulu on sentään aiheeltaan paikkaan hyvin sopiva.

Saaren saunan löylyt olivat makoisat ja matkaseuramme houkuttelemina  lähdimme illanviettoon rantakallioille. Luleåsta hankitut ruotsalaiset makkarat (eli makeahkot nakit) paisteltiin rannan ajopuista tehdyn nuotion loimussa. Ulkoilmaravintolan hyvä sijainti, upeat maisemat, huolella valitut ruokajuomat ja ennenkaikkea hyvä seura sai ruotsalaiset nakitkin maistumaan taivaalliselta gourmetilta.

Brändöskäristä matkamme jatkui kohti Seskarötä, josta tulimme Kemin kautta kotiin. Loppumatkan tarinat löytyvätkin kesän 2013 postauksista. 

Hyvästelimme saaren hieman haikein mielin. Brändöskärin loittonevaa siluettia vilkuillessa oli päällimmäisenä ajatus: tänne tulemme uudestaan.

Småskär

Kesän 2013 reissulla oli tarkoitus jatkaa matkaa Luleåsta kohti pohjoista, joten purjehdimme takaisin ulkosaaristoon Småskäriin.

Vieraslaituri vuokramökkeineen ja saunoineen sijaitsee hauskankuuloisessa Bullerhamnsvikenissä. Kuvan mukainen peräankkurin varaan kiinnittyminen on hyvin yleistä Ruotsin puolella, sillä poijuja ei yleensä ole. Toisaalta pohja tuntuu olevan säännönmukaisesti savea jossa peräankkuri pitää hyvin.

Ruotsalaisveneissä näkee usein sähkövinssillä olevia peräankkureita ja sen avulla lähtö laiturista on kadehdittavan helpon ja sivistyneen näköistä. Eikä tässä vielä kaikki. Lähtiessä peräankkuri jätetään veteen noin metrin pituisen köyden päähän. Ankkuria vedetään veneen perässä hitaasti ajaen kunnes ankkuriin tarttuneet savet ovat peseytyneet pois. Kopioin ankkurinpesukikan välittömästi, vaikka en sähköistä peräankkurivinssiä omistakaan.

Saarella on pitkä kalastushistoria ja kappeli on rakennettu saarelle jo 1720 ollen alueen saariston vanhin. Historiikin mukaan saarelle on rakennettu 1860-luvulla hotellikin, mutta ilmeisesti toiminta ei ollut kannattavaa ja rakennus siirrettiin Luleån keskustaan.

Täälläkin vanhat kalastajien mökit ja venevajat palvelevat kesämökkeinä.

Ruotsissa on jo vuosikymmenet ollut voimassa laki joka kieltää rakentamasta sataa metriä lähemmäs rantaa. Joissain tapauksissa rakentamiskielto ulottuu jopa kolmen  sadan metrin päähän rannasta. Tämän vuoksi 1950 luvulla tai aikaisemmin rantaan rakennetut mökit ovat arvossaan ja huolella ylläpidettyjä. Olemassa olevaa rantarakennusta saa toki uudistaa ja laajentaakin.

Rakentamiskieltoa ilmeisesti perustellaan maisema-arvoilla ja tasa-arvoisella rannankäyttömahdollisuudella. Toisaalta usein näkee lainmukaisesti rakennettua uustuotantoa, jolle taataan esteetön vesistönäkymä parturoimalla kaikki puusto sileäksi koko tontin leveydeltä talolta rantaan asti. Aika karskin näköisiä tällaiset avohakkuut.

Småskär on Kluntarnaan verrattuna matalampi ja maasto on kosteampaa. Saarella olikin hyttysiä, joka sai meidät suunnittelemaan saaren vaihtoa heti seuraavaksi päiväksi.

Luleåssa Ettans Båthamnissa

Kesän 2013 reissulla pyörähdimme Luleåssa nauttimassa kaupungin palveluista ja täydentämässä ruokavarastoja. Kaupungin siluetti veneellä lähestyttäessä kertoo kaupungin koosta. Asukkaita Luleåssa on vajaat sata tuhatta.

Matkalla kaupunkiin vastaan tuli toinen saaristoliikennettä hoitavista vesibusseista. Vaikka ei olisi edes aikeissa rantautua yhteenkään saareen, niin kyllähän tuollaisella kelpaisi käydä aurinkoisen kesäpäivän risteilyllä saaristossa.

Tuulta oli tarjolla mukavanlaisesti eikä saariston suojassa aalto päässyt nousemaan matkanteon haitaksi. Matka oli varsin vauhdikas reivatuillakin purjeilla ja saimme aikaiseksi komeat peräaallot.

Väliin taivaalla näkyi tummempiakin pilviä ja sain napatuksi matkaseurastamme varsin onnistuneen otoksen. Aurinko sattui paistamaan pilvien lomasta juuri sopivasti tuoden valkean veneen hienosti esiin tummaa taustaa vasten. Horisontin suoristus, kuvan rajaus ja luonnostaan lähes mustavalkoisen kuvan muuttaminen mustavalkoiseksi tuotti yhden kesän 2013 hienoimmista otoksista.

Ettans Båthamn on 650 paikkainen pienvenesatama aivan kaupungin keskustassa, itse kaupungin etelälaidalla. Satama on rakennettu todella ahtaaksi ja leveämmille vierasveneille on vain 6 aisapaikkaa. Tullessamme satamaan kaikki levät aisapaikat olivat varattuja, mutta onneksi seurakaveri huusi heidän olevan juuri tekemässä lähtöä leveästä paikasta. Reipas tuulahdus ahtaassa venesatamassa ei ollut juuri sitä mitä olisin toivonut tähän tilanteeseen, joten päädyimme pyörimään hetken ympyrää tankkauslaiturin edustalla. Varmaankin erikoisen näköistä touhua, mutta olipahan siinä jollain ihmettelemistä.

Punaisella karttaan merkityssä isossa veneliikkeessä on erittäin hyvä valikoima ja se on ehdottomasti käymisen arvoinen.  Iso ruokakauppa on rantakadun toisella puolen, joten painavammankin ruokalastin jaksaa kantaa veneelle. Nuorison reissumuistoihin kuuluukin kyseisestä marketista hankitut, meikäläisittäin jokseenkin eksoottiset, Apple Pie ja Chocolate Shake –kivennäisvedet.

Kaupungin turisti-info sijaitse pohjoissataman kupeessa olevassa näyttävässä kirjastorakennuksessa. Sadepäivän varalle voisi vinkata, että kaupungissa on Tekniikan museo sekä kaunis vanha kaupunki, joihin tosin täytyy mennä bussikyydillä. Vajaan kilometrin päässä Ettans Båthamnista on O’Leary’s keilarata ja ravintola, jossa perheen nuorisonkin saisi viihtymään. Menovinkiksi voisi mainita myös Clarion Sense hotellin yhteydessä olevan, paljon kehuja saaneen ruoka- ja iltaravintolan sekä upeilla maisemilla varustetun Day Span.

Yksi mahdollisuus leveämmän veneen omistajille on jättää vene jokisuulle kuvassa näkyvään Klubbvikenin isompaan, lähes 50 paikkaiseen vierassatamaan ja käydä Luleåssa vuoroveneellä joka rantautuu aivan Ettans Båthamnin viereen. Klubbvikeniin houkuttelee jäämään myös hieno hiekkaranta ja satamakirjan mukaan veneilijöiden palvelutkin ovat hyvät.

Luleå on Pohjois-Ruotsin tärkeä satamakaupunki, jossa näytti päivystävän parikin jäänmurtajaa. Joella liikennöi iso rahtilaivoja, joten muuta liikennettä kannattaa pitää silmällä.

Nautiskelimme kaupungin riemuista useamman päivän ja jatkoimme sitten matkaa Luleån saaristokohteisiin.

Kluntarna

Selailin vanhoja valokuvia ja muistin aikoinaan tehdyn jutun kesän 2013 Luleån saariston reissulta jääneen kovin lyhyeksi. Otetaan vahinko takaisin ja palataan veneilykohteissa pari kesää taaksepäin.

Perämeren ylitykseen lähdettiin Hailuodon Marjaniemestä ja rantauduimme Ruotsin puolelle Kluntarnaan. Luleån kunta ylläpitää saariston laitureita ja isoimpiin saariin on säännöllinen vesibussiyhteys. Näin veneettömätkin pääsevät nauttimaan saaristosta. Kluntarnassa on myös kunnan ylläpitämiä vuokramökkejä sekä kaksi saunaa, jotka ovat myös veneilijöiden käytettävissä. Toimintaa saaressa oli palkattu pyörittämään kesätyöntekijöitä, jotka ylläpitivät myös pienimuotoista kioskia. Toki mekin nautimme jäätelöstä kun siihen oli mahdollisuus!

Kuntarnalla on kivilabyrinttejä 1300-1400 –luvuilta (kuvassa uustuotantoa) sekä kuuluisa  kivikasvo Kluntkubben, jonka pitäisi väijyä alemmassa kuvassa. Hetken asiaa ihmeteltyäni sain naaman tarttumaan muistikortille

Saaren toisella reunalla on vanha kalastajakylä, jonka venevajat on muutettu kesämökeiksi.

Saaren korkeimmalla kohdalla on jonkin sortin valvontatorni josta kelpaa ihailla maisemia yli Luleån saariston.

Kluntarna on luonnoltaan hieno ja ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

USS Growler (SSG-577)

Intrepid Sea-Air-Space Museumissa on näytillä myös ensimmäinen ydinohjuksia kuljettanut sukellusvene USS Growler, joka laskettiin vesille 1955 ja oli aktiivipalveluksessa vuoteen 1964 asti. Sukellusvene oli olennainen osa Yhdysvaltojen ydinpelotetta ja alus partioi aktiivipalveluksensa aikana ydinkärjin varustettuna Tyynellä valtamerellä salaisissa operaatioissa, jotka kestivät yli kaksi kuukautta kerrallaan.

Sukellusvene on 97 pitkä ja 8.2m leveä. Pinta-ajossa syväystä tarvitaan 5.7m. Ydinohjukset kuljetettiin keulakannella olevan säilytystilan sisällä, josta ne siirtyivät yksi kerrallaan laukaisualustallaan kiskoja pitkin kannelle laukaisua varten. Kuvassa näkyy laukaisualustallaan vanhemman mallinen Regulus I –tyyppinen ohjus, joka järkyttävästä tuhovoimastaan huolimatta näyttää aika vaatimattoman kokoiselta.

Miehistön tilat olivat varsin ahtaat ja punkkia oli myös sukellusvene-elokuvista tuttuun tapaan useassa kerroksessa käytävän molemmin puolin.

Merillähän tulee aina nälkä. Miehistön kokonaisvahvuus oli 87 henkeä ja tähän miehistön ruokintatilaan ei kovin montaa henkeä mahdu kerrallaan, joten tiukkaan vuorotteluaikatauluun on ruokinnan järjestämisessä varmaankin jouduttu turvautumaan.

Aikansa tekniikkaa edustanut ja tietysti huippusalainen ohjustenlaukaisukeskus. Sukellusvene pystyi kuljettamaan joko 4kpl vanhempia Regulus I –tai 2kpl uudempia ja isompia Regulus II -tyyppisiä ydinohjuksia. Uudemman Regulus II ohjuksen W-27 ydinkärjen koko oli 2000 kilotonnia ja kantomatka 2200km. Vertailun vuoksi: Hiroshimaan pudotettu pommi oli vain 13 kilotonnin suuruinen. Ajatuksia herättäviä lukuja, mutta silti vetää jotenkin sanattomaksi.

Komento- ja taistelukeskuksessa on paljon mittareita ja luonnollisesti periskooppikin.

Aluksen varustukseen kuului myös 8kpl torpedoja, joista kaksi sijaitsi aluksen perässä.

Nykyisiin sukellusveneisiin verrattuna USS Growler on pieni, dieselkäyttöinen ja pystyy laukaisemaan ohjukset vain pinta-ajossa. Alus muistuttaakin hyvin paljon sukellusvene-elokuvista tuttuja sodanaikaisia aluksia ja sisällä ollessa voikin eläytyä hyvin U-571 ja U-96 -klassikkoelokuvien tunnelmaan. Tämän kokemuksen jälkeen nuo elokuvat tuntuvat varmasti entistäkin jännittävimmiltä.

USS Intrepid

Taannoisella New Yorkin reissulla tuli käytyä Intrepid Sea-Air-Space Museumissa, jossa on museoituna lentotukialus USS Intrepid, ydinohjuksia kuljettanut sukellusvene USS Growler, avaruussukkula Enterprise, British Airwaysin Concorde sekä useita laivaston käyttämiä lentokoneita. Esillä on kalustoa niin laajasti, että ajankäyttöä kannattaa suunnitella jo etukäteen. Meillä välkkyi mielessä lähinnä lentotukialus USS Intrepid sekä sukellusvene USS Growler.

Useimmathan tietävät miltä lentotukialus näyttää kaukaa katsottuna. Mutta kaukaa katsoen jää paljon mielenkiintoisia yksikyiskohtia näkemättä, sillä aluksen kokonaispituus on 266m. Koko hahmottuu paremmin kun ajattelee Viking Mariellan pituuden olevan 177m.

 

Aika iso aalto saa olla, jotta suolaveden pärskeet roiskuvat kannelle asti. Pituudestaan huolimatta aluksen vesilinja on varsin kapean ja teräväkeulaisen näköinen. Ehkäpä näin alus saadaan kulkemaan tasaisesti isommassakin aallokossa? Lentäjät varmaankin arvostavat lentokenttää, joka ei koko ajan heilu miten sattuu. Rungon kapeuden lisäksi kannattaa huomioida kuinka vaatimattoman kokoisilta keulan kolme ankkuria vaikuttavat aluksen kokoon nähden.

Miehistöä laivalla oli kaikkiaan noin 2600. Miehistötiloissa ei näyttänyt olevan kovin paljoa henkilökohtaista tilaa käytössä. Upseerien puolella oli hieman väljempää.

Muistaen WTC-tornien kohtalon, ilmatorjuntatykkien suuntaus vaikutti hieman huvittavalta. Lentävää kalustoa oli näytillä runsaasti sekä kannella että kannen alla. Lentokoneista kiinnostuneille tiedoksi: koko näytillä oleva lentokalusto on lueteltu museon internet-sivuilla.

Tällaisella F-14 Tomcat -suihkarilla se Cruisen Tomppakin oli lentelevinään klassikkoelokuvassa Top Gun.

USS Intrepid laskettiin vesille 1943 ja alus oli aktiivipalveluksessa vuoteen 1974 asti. Alusta luonnollisesti modernisoitiin useampaankin otteeseen, mutta alkuperäinen komentosilta mittareineen on yhä olemassa ja sitä pystytään käyttämään tilanteen niin vaatiessa. Oli varsin silmiä aukaisevaa havaita, että isompaakin laivaa on ohjailtu varsin tutun näköisten mittareiden ja hallintalaitteiden avustamana. Olisi tosin voinut kuvitella, että tämän kokoisen aluksen ruori olisi ollut hieman juhlallisemman kokoinen ja näköinen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli myös ruorimiehen näkökentässä keskeisellä paikalla ollut kallistusmittari. Oman veneen kallistusmittarin asteikko loppuu 30 asteeseen. Lentotukialuksella ilmeisesti tarvitaan hieman laajempi skaala: lukemat loppuvat 60 asteeseen ja mittari pohjaa vasta yli 70 asteessa! Kyseltyäni asiasta asiantuntevat oppaat kertoivat, että lentokoneiden nousu ja laskeutuminen onnistui korkeintaan 8 asteen kallistumalla. Väittivät myös että kallistusmittarin asteikko ei turhaan yllä tuollaisiin lukemiin: komentosilta on kuulemma käynyt vedessä. Ja onhan tämä kuitenkin sota-alus, joka Wikipedian mukaan on joutunut sekä torpedon kohteeksi että useammankin kamikaze-lentäjän maalitauluksi.

Kapteenin tilat olivat ylhäällä tornissa lähellä komentosiltaa.

Erinäköisiä ja kokoisia antenneja näkyi olevan runsaasti. Viestiliikenteen sujuminen onkin varmasti ollut elintärkeää operaatioiden onnistumisen kannalta.

Harvemminhan sitä lentotukialukselle pääsee käymään, joten nähtävää ja ihmeteltävää riitti runsaasti. Tätä museota voi kyllä lämpimästi suositella yhdeksi New Yorkin käyntikohteeksi, ainakin veneilyihmisille.